MARY Päijät-Hämeen maakunnallinen inventointi 2005 - kuntatekstit

Alkuun | Kunnat | Kohteet | Alueet

Artjärven keskiosaa hallitsevat Villikalanjärvi, Pyhäjärvi ja Säyhteenjärvi. Myös kylät ja laajimmat viljelymaat ovat keskittyneet järvien ympäristöön. Maatalousvaltaisen pitäjän luonne näkyykin selkeimmin laajoissa ja avoimissa viljelymaisemissa, etenkin Ratulan ja Hietanan kulttuurimaisemassa.

Pitäjän asutus palautuu esihistorialliseen aikaan, mihin viittaavat tehdyt esinelöydöt. Pysyvä asutus Artjärvelle muotoutui ilmeisesti 100-200 -luvulla jkr.

Pitäjän vanhimpiin asuttuihin paikkoihin lukeutuva Suurikylä on sijoittunut Säyhteenjärven ja Villikkalanjärven väliselle kannakselle. Suurikylässä sijaitsee myös Artjärven 1839 valmistunut kirkko.

Kinttulan kartanon eteläpuolella sijaitsevalla Linnaniemellä on tavattu muinaislinnan kehämuurin jäänteitä. Muinaislinna liittyy ilmeisesti Hämeen rautakautisten linnojen ketjuun. Artjärvi kuului keskiajalla Hollolaan ja uuden ajan alussa Uudenkylän hallintopitäjään. Vuonna 1572 pitäjän viidessä keskiaikaan palautuvassa kylässä oli taloja seuraavasti: Suurikylä (Artjärvi kk) 19, Ratula 20, Villikkala 7, Kinttula 8 ja Hietana 8.

Artjärvestä muodostettiin Lapinjärven kappeli 1636. Itsenäinen seurakunta Artjärvestä tuli 1865.

Pitäjän kaksi kartanoa, Kinttulan ja Ratulan kartanot, muodostettiin 1630-1640 -lukujen taitteessa. Päärakennukset ovat 1830-luvulta.

Villikkalanjärven ja Säyhteen väliin sijoittuvalle Vuorenmäelle sijoitettiin 1882 Artjärven Reservikomppania (Uudenmaan tarkka-ampujapataljoona). Maa-alue lunastettiin Ratulan kartanolta. Alueellla on säilynyt vanha kasarmi ja rakennussuojelulailla suojeltu ns. Päällikön talo.

Henrik Wager

Antin, Antero (toim.) 1997. Luonnollisesti Artjärvi.
Putkonen, Lauri 1984. Päijät-Hämeen kulttuurihistorialliset kohteet. Täydennysselvitys 1983.
Suomenmaa 1. 1967.

Asikkalan luonnonmaisemaa hallitsevat suurikokoiset ulapat ja kapeat lahdet. Vesijärven pohjoispäätä ja Päijänteen Asikkalanselkää erottaa kapea Vääksyn kannas. Pitäjän halki kulkee sisempi Salpausselkä sekä useita pitkittäisharjuja, jotka muodostavat korkeita maastokohtia. Kunnan pohjoisosassa sijaitseva Pulkkilanharju muodostaa luonnonmukaisen sillan Asikkalanselän yli.

Vesistöjen runsaus on vaikuttanut asutuksen muodostumiseen, minkä vuoksi kylät sijaitsevat hajallaan ja verraten etäällä toisistaan. Pitäjän keskukseksi on muotoutunut Vääksyn kannas ja sen halki 1871 valmistuneen kanavan ympäristö.

Asikkala on ollut asuttu varhain. Kivikautisia asuinpaikkoja on löydetty Särkijärveltä, Vähä-Äiniöstä, Anianpellosta, Pulkkilanharjusta, Suivasta ja Keltaniemestä. Merkittävänä on pidetty Kalkkisten Kotasaaren (Peltosaari) asuinpaikkaa Rajalan tilan mailla. Kotasaaresta ja Korpilahdelta on tehty myös pronssikautisia löytöjä. Asikkalassa on lisäksi mahdollisesti pronssikaudelle ajoittuvia Lapinraunioita. Rautakaudelta on tavattu kalmistoja Vähä-Äiniön Yttölässä ja Äpätissä. Salosaaren Ala-Pietilän mailta on löydetty kaksi kalmistoa. Viitailasta, Maunulan talon lähistöltä on löydetty kolmikuoppainen uhrikivi. Viikinkiajalla rakennettuun, Etelä-Hämettä kiertävään linnavuorijärjestelmään on Asikkalassa kuulunut ilmeisesti Linnamäki.

Alueellisena kokonaisuutena Asikkala mainitaan ensimmäisen kerran käräjillä 1443 vahvistettaessa Sysmän ja Asikkalan rajat. Asutuksen lisääntymisen vuoksi Päijät-Häme jaettiin 1400 -luvulla kolmeksi hallintopitäjäksi, joista Asikkala oli yksi. Kaksi muuta olivat Tennilä 1390 ja Hollola 1445. Omana hallintopitäjänä Asikkala mainitaan 1445.

Asikkalasta tuli Hollolan kappeli ennen vuotta 1547, mutta itsenäinen kappeli siitä muodostettiin 1848. Kirkonkylään vuosina 1608-1612 rakennettu, kirkkotarhassa sijainnut puukirkko purettiin 1892. Nykyinen uusgoottilainen tiilikirkko rakennettiin arkkitehti Georg Wileniuksen piirustusten mukaan 1877-1880.

Vanhimmista kylistä on mainintoja 1300-luvun puolivälistä. Talojen lukumäärä käy ilmi vuoden 1539 ensimmäisestä maakirjasta. Osa kylistä on ollut taloluvultaan suuria (1539 talojen lukumäärä suluissa). Vanhin maininta kylistä on Anianpellosta vuodelta 1365 (7). Asikkalan kylä mainitaan historiallisissa lähteissä ensimmäisen kerran 1442 (17), Hillilä 1445 (10), Kalkkinen 1445 (9), Muikkula 1448 (4), Kurhila oli ilmeisesti osa Asikkala-Hillilä-Kurhilan suurkylää, mainintoja 1440-luvulta (31), Myllys (lautamiesten asuinpaikka) 1471 (Myllykselä 5 taloa), Paakkola (kuului Lammin hallintopitäjään 1487, 4 taloa), Pätiälä (mahdollisesti osa Äiniön suurkylää, 1 talo), Salo (?), Urajärvi 1467 (17), Vehmaa (Vesivehmaa) 1539 (23), Viitaila (Viitarla) maininta? (32), Vähimaa 1486 (4), Äiniö 1539 (vanhempi). Äinö jaettiin Iso- ja Vähä-Äiniöön uuden ajan alussa (Vähä-Äiniö 11 taloa, Iso-Äiniö 10 taloa).

Useat Asikkalan taloista ovat olleet saman suvun hallussa pitkään. Yli 200 vuotta samalla suvulla olleita tiloja on 75 ja vuoden 1539 maakirjassa mainittuja taloja on samalla suvulla 12 (tilanne 1960-luvulla).

Läänitys- ja lahjoituskauden päättyessä 1680-luvulla Asikkalassa oli neljä kartanoa: Viitailan, Kurhilan (sotilasvirkamiestalo), Urajärven ja Salon kartanot. Säteriratsutiloja olivat Pätiälä, Kurhila, Urajärven Huovila-Eskola ja Kalkkinen.

Asikkalalla on pitkähköt perinteet kesäasukkaiden osalta. Ensimmäisiin kuului kenraalimajuri August Järnefelt, joka vuokrasi 1880-luvulla huvilan (Rantala) Vääksynjoen yläpuolelta. Tunnetuimpia Asikkalan huviloista on valtioneuvos J.R.Danielson-Kalmarin huvila, jossa hän vietti kesiä 1890-luvun alusta 1930-luvulle. Järnefeltin huvila on purettu, mutta jälkimmäinen on säilynyt Vääksyn kanavan varrella. 1910-1920 luvulla huvilatontteja palstoitettiin runsaahkosti, mm. sisäministeri Heikki Ritavuori rakennutti yhä vapaa-ajankäytössä olevan huvilan Pulkkilan-harjulle. Vääksystä ja Pulkkilanharjusta tuli kesäkeskuksia, ja 1930-luvulla pitäjässä oli satoja huviloita. Määrä moninkertaistui 1950-luvulta lähtien.

Maatalousvaltainen Asikkala on ollut tunnettu pellavan- ja perunanviljelystä sekä karjataloudesta. Myös teollisuus on ollut keskittynyt pääasiassa maataloustuotteiden jalostamiseen. Pitäjässä toimi 1960-luvulla mylly ja kolme meijeriä. Kunnassa toimii (?) myös kolme suurehkoa sahaa.

Merkittävä vesireitin parannus Päijät-Hämeessä oli Vääksyn (Vesijärven) 1,3 kilometriä pitkän kanavan rakentaminen 1868-1871. Se uusittiin 1908-1911. Kalkkisten kanavan valmistuminen 1878 laajensi Päijänteen laivaväyliä itäänpäin. Kalkkisten kanavaa uudistettiin 1965. Yli kilometrin pituisen ja 20 metriä leveän Kalkkisten kanavan 500 metriä pitkä sulkuallas on Suomen suurin. Uittokanavan lähettyvillä sijaitsee Päijänteen vedenjuoksua säätelevä pato. Laivaliikenteen lisäksi kanavilla oli keskeinen merkitys puukuljetuksissa.

Henrik Wager

Blomstedt, Yrjö 1981. Asikkalan historia.
Heinonen, Jouko 1997. Päijät-Häme I.
Suomenmaa 1. 1967
Suur-Hollolan kirja 1963.
Tulonen, Annu 1998. Asikkalan kulttuuriympäristöohjelma. Ympäristöministeriö.

Maisemallisesti Hartolan pohjoisosaa hallitsevat lukuisat järvet. Päijänteen vesistöön kuuluvat vesialueet muodostavat ns. Sysmän reitin keskiosan. Keräysaltaana Hartolan puolella on Jääsjärvi. Muistumana kaskeamiseen perustuneesta peltoviljelystä ovat koivikot vesien rannoilla ja entisillä kaskimailla. Tihein asutus ja laajimmat pellot ovat syntyneet kirkonkylän ympäristöön sekä pitäjää halkovan harjun liepeille.

Maakunnallisesti merkittävät kulttuuriympäristöt Hartolassa ovat muodostuneet kartanoiden vaikutuksesta. Nuorempaan kerrostumaan lukeutuu kirkonkylän keskusta. Hartolan kartanoista Koskipään ja Ekon kartanot ovat sijoittuneet Tainionvirran varrelle ja Kalhon, Pohjolan, Kirkkolan ja Tollinmäen kartanot valtatie 4:n varrelle tai sen läheisyyteen. Pitäjän pohjoisosassa, Putkijärven lähettyvillä olevat Purrin, Ruulin ja Harjun tilakeskukset muodostavat kulttuuriympäristökokonaisuuden. Pitäjän itäosa käsittää pienehköjä hajallaan olevia tilakeskuksia. Useissa kylissä on säilynyt 1920-1930 luvulla perustettuja kyläkouluja.

Vuoteen 2003 mennessä Hartolasta on paikannettu 35 esihistoriallista muinaisjäännöskohdetta ja 11 esihistoriallista irtolöytöpaikkaa. Ajoittamattomia historiallisen ajan muinaisjäännöksiä on kolme ja iältään ja/tai toimminnaltaan epäselviä kulttuurihistoriallisia kohteita on kuusi.

Löytöjen perusteella asutuksen alkuaika on ajoitettu n. 3000-1600 eKr. Pronssikaudelta löytöjä on niukasti. Rautakautiset löydöt Hartolasta ovat pääosin viikinkiajalta (n. 800 jKr). Hartolan merkittävimpänä muinaisjäännöksenä pidetään rautakautista Kotisalon suurta kalmistoa. Uhrikiviä Hartolasta on löydetty 11 kappaletta. Muun muassa kirkonkylän Koskelan tilan lähettyvillä olevassa uhrikivessä on n. 80 uhrikuoppaa. Rautakautinen pysyväisluonteinen asutus keskittyi ilmeisesti kirkonkylän lähettyville, Taininionvirran pohjoispuolelle ja Putkijärven tienhaaran vaiheille.

Keskiajalla Hartolan tienoille oli kasvanut asutuskeskus, jonka ydinkylinä olivat Hartola, Kirkkola, Ruskeala ja Putkijärvi. Kirkopitäjänä Hartola mainitaan ensimmäisen kerran vuonna 1398 paavin annekirjeessä Hartolan kirkossa käyviä varten. Sysmän kappelina Hartola oli vuodesta 1540 ja itsenäisenä seurakuntana vuodesta 1784. Ensimmäiset maininnat Hartolan kylistä ovat 1400-luvun alusta (Hartola 1443, Kalho 1405, Pohjola 1430, Putkijärvi 1437, Kirkkola 1443, Koskipää 1443, Ruskeala 1462). Vuoden 1539 maakirjan mukaisia kyliä olivat Ylemmäinen, Kalho, Pohjola, Hartola, Ruskeala, Kirkkola ja Putkijärvi. Taloja niissä oli kaikkiaan 59.

Eräät Suomen suurimmista kartanoista sijaitsivat Itä-Hämeessä. Hartolassa oli kaksi rälssisäteriä, Koskipää (1500-l loppu) ja Putkijärvi (1650-l). Rustholleja siellä oli neljä; Pohjola, Kirkkola, Tollinmäki ja Leppälkoski. Kalhon kylässä sijaitseva Kalhon kartanona tunnettu Taurala oli Hartolan ainoa kruununratsutila. Koskipäästä erotettiin lisäksi Eekuun (Ekon) kartano omaksi kartanokseen 1700-luvun lopussa. Putkijärvelle 1600-luvun puolivälissä perustettu rälssisäteri on hävinnyt. Putkijärven ympäristössä on yhä koivikoita muistumana kaskeamiseen perustuneesta maanviljelystä. Linnavuori kuului viikinkiajalla rakennettuun Etelä-Hämettä kiertävään linnavuorijärjestelmään.

Usein kulttuurimaisemaa hallitsevia teollisuuslaitoksia Hartolassa ei juurikaan ole. Teollisuus on ollut lähinnä pienimuotoista sahaustoimintaa. Hartolan lukuisista meijereistä suurin osa perustettiin kartanoiden yhteyteen, joista Kalhon kartanossa 1860-luvun alussa toimintansa aloittanut meijeri oli Suomen vanhimpia. 1916 perustetun Meijeri-Osakeyhtiön meijeri rakennettiin Koskipään kartanon entisen kivinavetan kivistä. Hartolaan johtavan maantien varrella on 1960-luvulla valmistunut Laitisen saha. Tainionvirran eteläpuolella sijaitsevaa meijeriä on laajennettu useaan otteeseen. Meijerin vieressä oleva mylly on rakennettu 1940-luvun lopussa. Meijerialueella on tiilinen konehuone sekä työntekijän asuinrakennus. Molemmat ovat 1950-luvulta. Alue on Itä-Hämeen museon omistuksessa.

Henrik Wager

Annala, Erkki 1968. Kartanot ja torpparit. Teoksessa: Hartolan kirja. Markkanen, Erkki (toim). 1968.
Markkanen, Erkki 1968. Asutus ja väestö keskiajan lopulta nykypäiviin. Teoksessa: Hartolan kirja.Markkanen, Erkki (toim). 1968.
Miettinen, Timo 1968. Hartolan esihistoriasta. Teoksessa: Hartolan kirja.Markkanen, Erkki (toim). 1968.
Putkonen, Lauri 1984. Päijät-Hämeen kulttuurihistorialliset kohteet. Täydennysselvitys 1983. Päijät-Hämeen seutukaavaliitto. A 14.
Poutiainen, Hannu 2003. Hartola. Arkeologinen täydennysinventointi. Lahden kaupunginmuseo. Päijät-Hämeen maakuntamuseo.
Suomenmaa 1. Hartola. 1967.

Heinolan asutushistoria palautuu kivikaudelle, mistä muistuttavat pitäjästä tehdyt kivikautiset asuinpaikkalöydöt (vuonna 1987 kolme kpl). Vuonna 1934 pitäjästä löydetty reenjalas on ajoitettu n. vuoteen 7000 eKr. Paason kylästä on tavattu rautakautinen polttokalmisto ja Imjärven Kukkarojärveltä on löydetty urikivi.

Vuoden 1539 maakirjan mukaan Heinolassa oli 11 kylää; Heinolan (6 taloa), Hirvisalon (1 talo), Hujansalon (1 talo), Härkälän (7 taloa), Imjärven (1 talo), Jyrängön (10 taloa), Lusin (8 taloa), Myllykylän (1 talo) Paistjärven (3 taloa), Taipaleen (2 taloa) ja Tuusjärven (2 taloa) kylät.

Heinolan kaupunkikehitys alkoi vuonna 1776, kun Kymenkartanon läänin hallinto siirrettiin Loviisasta Heinolaan. Heinolan residenssin rakennuspaikaksi valittiin Jyrängön virran, eli Kymin virran pohjoisranta. Idässä alue rajoittui maisemaa hallitsevaan Heinolanharjuun ja etelässä ja lännessä Kymijokeen. Ensimmäisen asemakaavan laati maaherra Riddercreutz vuonna 1779.

Kymijoen äärelle rakentuneen Heinolan kaupungin kaupunkikuvassa Jyrängön virta ja Heinolanharju ovat olennainen osa Heinolan kaupunkikuvaa. Virran keskellä sijaitseva Siltasaari sekä virran ylittävä 1931 valmistunut noin 340 metriä pitkä rautatiesilta graniittiverhottuine pylväineen muodostavat maisemallisesti hallitsevan kokonaisuuden kaupunkiin Lahdesta saavuttaessa.

Arkkitehti Martti Välikankaan suunnittelemien mukaan vuonna 1951 valmistunut 10 kerroksinen Heinolan reumasairaala hallitsee kaupungin ympäristöä korkealta mäeltä kaupungin pohjoispäässä, Maitiaislahden pohjukassa.

Kaupungin keskustan luoteisosassa sijaitseva, maaherra Robert Wilhelm de Geerin vuoden 1785 ruutuasemakaavaan perustuva Maaherranpuisto, Perspektiivi sitä ympäröivine 1700- ja 1900 -luvulle palautuvine rakennuksineen on uudisrakentamisesta huolimatta säilyttänyt rakenteensa ja muotonsa.

Heinolan teollisesta historiasta muistuttavat Sahaniemen ja Rautsalon teollisuusalueet, joiden rakennuskanta tosin on uusiutunut. Vanhemmasta teollisesta rakentamisesta muistuttavat 1950-luvun puolivälissä ja 1960-luvun vaihteessa rakennetut Högforsin tehtaiden tiiliset rakennukset. Maisemallisesti näkyvät rakennukset muodostavat porttimaisen kokonaisuuden kaupunkiin Lahdentieltä saavuttaessa.

Heinolan pitäjän luonnonmaisemalle ovat tunnusomaisia pitäjän etelä- ja keskiosissa kulkevat harjut. Heinolassa ei ole laajoja viljely- tai laidunalueita. Asutus ja viljelys on sijoittunut pääosin hajalleen kallioiden ja harjujen väliin jääviin laaksoihin. Harvinta asutus on pitäjän itäosissa. Myös kylät ovat pieniä ja nykyisin rakennuskannaltaan uusiutuneita ja kirjavia, kuten esimerkiksi Imjärven, Marjoniemen, Onalin ja Pääsinniemen kylät. Uudet tielinjaukset ja uudisrakentaminen ovat muuttaneet agraaria kulttuuriympäristöä voimakkaasti muun muassa Lusissa, vaikka tilakeskusten 1800-1900 -lukujen vaihteen päärakennukset (Iso-Huovila, Ala-Tuusjärvi ja Ylä-Tuusjärvi) ovatkin säilyneet. Sama koskee Lusin koulun ympäristöä, joka on muuttunut voimakkaasti uudisrakentamisen vuoksi.

Hujansalon ja Tuusjärven kylien kulttuurimaisema rakennuksineen on puolestaan säilyttänyt agraarin luonteensa. Myös kirkonkylä on säilyttänyt pienimittakaavaisen ilmeensä. Kirkonkylän keskivaiheilla sijaitseva 1755 valmistunut kirkko ja 1862 rakennettu pappila ovat kirkonkylän kulttuuriympäristöä hallitsevia elementtejä.

Pitäjän eteläosassa sijaitseva Vierumäen urheiluopiston alue on muuttunut voimakkaasti mittavan uudisrakentamisen vuoksi. Arkkitehti Erik Bryggmanin piirustusten mukaan 1936 valmistunut päärakennus on säilyttänyt alkuperäisen asunsa.

Henrik Wager

Cederberg, A.R. & Ojala, Veikko 1948. Heinolan kaupungin historia.
Seger, Tapio 1988. Heinolan esihistoria. Teoksessa: Heinolan pitäjän historia I.
Suomenmaa 2. 1968.
Wilmi, Jorma 1999. Heinolan pitäjän historia II.
Wilmi, Jorma 1988. Heinolan pitäjän historia I.

Hollolan luonnonmaisema on vaihtelevaa. Koillisessa maisemaa pirstovat Vesijärven lahdet. Itä-Hämeen vanhin asutus keskittyi Vesijärven rannoille. Kylät syntyivät rantakumpareille, joiden maa-aines tarjosi hyvät edellytykset kaksiviljelylle. Pitäjän vähäjärvistä keskiosaa hallitsevat laajat laakioiden ja selänteiden muodostamat harjumaisemat. Huomattavin pintamuodostelma on itä-länsisuunnassa kulkeva ensimmäinen Salpausselkä.

Maatalousvaltaista Hollolaa hallitsevat useissa kylissä suurten tilakeskusten vaikutuksesta muotoutuneet laajat ja avoimet viljelymaisemat. Maisemallista vaikutusta korostaa peltojen voimakas kumpuilevuus. Tällaisia alueita on mm. Okeroisissa, Vesalassa, Nokkolassa, Korpikylässä, Särkijärvellä, Kastarissa, Toivolassa, Hatsinassa ja Uskelassa.

Hollolassa on ollut asutusta kivikaudelta lähtien. Hollolan ja Lahden rajalta tavattu Luhdanjoen allas kuuluu Hollolasta, Orimattilasta ja Pulkkilasta löytyneisiin muinaisjärviin. Järvien rannoilla on saattanut olla tiheääkin asutusta esihistoriallisella ajalla. Osa Luhdanjoen asuinpaikoista lukeutuu Hollolan vanhimpiin asuinpaikkoihin. Muun muassa Paimelanlahden ja kirkonseudun alueelle syntyi merkittäviä asutuskeskittymiä rautakaudella. Jalkarannan Vähäsaaresta on tavattu polttokalmisto ( 500-700 jKr).

Esihistoriallisen ajan päättyessä mahdollisti peltoviljelyyn siirtyminen kiinteän asutuksen leviämisen Päijät-Hämeessä. Asutus syntyi viljavimmille paikoille, aluksi Hollolaan. Ensimmäinen kirjallinen maininta Hollolasta on vuodelta 1329. Korpikylän, Kutajoen ja Voistion kylät mainitaan 1390-luvulla. Myöhemmät kylät ovat ilmeisesti syntyneet 1400-luvulla. Vuoden 1539 maakirjan mukaan Suur-Hollolassa oli kahdeksan kylää ja 286 taloa: Viitaila (24 taloa), Asikkala (2), Urajärvi (34), Etola (22), Okeroinen (85), Uskila (71), Korpikylä (30) ja Tennilä (18)

Asutuksen lisääntymisen vuoksi Päijät-Häme jaettiin 1300-1400-lukujen taitteessa kolmeksi hallintopitäjäksi, joista Hollola (1445) oli yksi. Se muotoutui myös alueen keskukseksi ja tärkeimmäksi pitäjäksi. Alueen keskukseksi ja tärkeimmäksi pitäjäksi keskiajalla muodostui Hollola. Kaksi muuta keskiaikaista hallintopitäjää olivat Tennilä (1390) ja Asikkala (1443).

Viikinkiajalla rakennettuun koko Etelä-Hämettä kiertävään linnavuorijärjestelmään kuuluu Hollolassa Kiilolinna, Laitialan Kiiluanmäki (?). Hankaan Linnamäkeä pidetään löytöjen puutteellisuudesta huolimatta muinaislinnana. Mäen koillisreunan solan alueelta on löydetty puolustusvalli. Myös muissa Linnamäen osissa on tavattu vallitusten jäänteitä.

Pitäjän kartanoista vanhimpiin lukeutuu Voistio (Köykkä), joka toimi ratsutilana 1500-luvulla. Okeroisten säteri perustettiin 1627 ja Paimilan säteri 1632. Laitialan kartano muodostettiin neljästä tilasta 1600-luvulla. Pyhäniemen kartano muodostettiin 1600-luvun lopussa yhdistämällä talonpoikaistaloja. Tiirismaan kartano Messilässä tunnetaan tilana vuodesta 1665.

Neitsyt Marialle pyhitetty Hollolan harmaakivikirkko on Suomen kolmanneksi suurin. Sen rakentaminen on ajoitettu ilmeisesti vuosiin 1475-1480. Kirkon itä- ja länsipäätyjen tiilikoristelu on poikkeuksellisen runsas. Kirkon seutu lukeutuu Hämeen vanhimman asutuksen alueisiin. Kellotapuli on rakennettu C.L. Engelin suunnitelmien mukaan 1829.

Henrik Wager

Heinonen, Jouko 1997. Päijät-Häme I.
Porvoonjoen yläjuoksun esihistoriallisia ja kulttuurihistoriallisia kohteita Lahden, Hollolan ja Orimattilan alueella. Lahden kaupunginmuseo. Porvoonjoen asutustutkimushanke.
Suomenmaa 2. 1968.

Hämeenkosken luonnomaisema on pääosin mäkimaata, jota hallitsevat harjumuodostumat. Pitäjän koillisosassa on vedenjakaja, joka erottaa Kymijoen ja Kokemäenjoen vesistöt toisistaan. Pääjärvestä alkava Teuronjoki muodostaa kirkon pohjoispuolella 1,4 m:n korkuisen kosken. Kirkonkylään keskittyi sittemmin neljä myllyä, jotka ovat hävinneet. Myllyjä Hämeenkoskella on ollut keskiajalta lähtien. Kaikkiaan myllyjä oli kaksitoista.

Tihein asutuskeskittymä on kirkonkylän ja Teuronjoen laakson ympäristössä. Muu asutus on keskittynyt pienehköille alueille; Porvolan, Mieholan, Saappaan, Etolan, Palomaan ja Putulan kyliin. Kylät ovat muotoutuneet (Saappaan kylää lukuunottamatta?) keskiajalla. Etolasta löytyneet, ilmeisesti rautakaudelta olevat uhrikivet viittaavaat varhaisempaan asutukseen. Hämeenkoskelta on tavattu pronssikauden asutuksen jälkiä.

Keskiaikaiset ryhmäkylät hajosivat 1800-luvulla toimitetussa isojaossa ja 1920-1930 -luvun uusjaossa. Tilakeskusten muodostamia kylämäisiä keskittymiä on säilynyt Etolan ja Putulan kylissä. Etelässä Porvolan ja Pätilän kylien kulttuurimaisema on pirstaloitunut rakennuskannan uusiutumisen vuoksi. Viljelymaisema on säilynyt kylien halki kulkevien kapeiden ja mutkaisten hiekkateiden ympärillä, mutta rakennuskannan kirjavuus rikkoo maisemakuvaa. Sama koske Huhdin kylää Lahti-Tampere -tien varressa.

Pitäjän eteläosien kylistä kulttuurimaisema on eheintä Hyväneulan ja Leinelän kylien pohjoisosassa, jossa maisema on säilyttänyt rakennuskannaltaan pääosin 1800-luvulle palautuvan ilmeensä.

Pitäjän kirkonkylä on säilyttänyt hyvin 1900-luvun alkuvuosikymmeniin palautuvan luonteensa. Raitin varrelle sijoittuneet kaupan, pankin ja majoitustyoiminnan rakennukset sekä 1930-luvulla valmistuneet seuratalo ja meijeri muodostavat hyvin säilyneen kokonaisuuden. Vuosina 1867-1870 rakennettu kirkko, tapuli (1824), pitäjänmakasiini (1859) ja sen lähiympäristö, Teuronjoen partaalle ryhmittyneine 1800-1900-lukujen vaihteen työväenasuntoineen nivoutuu kiinteästi kirkonkylän miljööseen lännessä. Idässä sijaitseva hautausmaa ja sen lähettyvillä oleva 1900-luvun alkuvuosikymmenien asuinalue ja entinen markkinapaikka, Markkinalaani nivoutuu kirkonkylän kulttuurimaisemaan idässä. Avoin markkinapaikka on tosin uudisrakennettu.

Maatalousvaltaisuudesta huolimatta Hämeenkoskella on ollut varhaista teollisuutta. Tärkeimpänä muistumana tästä on Hankalan 1888 rakennettu pellavaloukku. Valtatien varrella, lähellä Hankalan taloa on tyhjillään oleva tiilitehdas, jossa valmistettiin tiiliä 1920 -luvulta lähtien. Tehtaalle siirrettiin saha vuonna 1940.

Kirkonkylän raitin varrella oleva osuusmeijerin rakennus on valmistunut 1930-luvulla. Kapteeni C. L. von Essenin 1857 perustaman verkatehtaan vaikutuksesta kirkonkylän kulttuurimaisemaan muistuttavat kirkkomäen rinteellä olevat työväenasunnot sekä markkinalaanin 1900-luvun alun pientalot. Jokelan 1880-luvulla rakennettu talo oli verkatehtaan isännöitsijän asuintalo. Valtatien varrella sijaitsevan rakennuksen ympäristö on tosin muuttunut.

Henrik Wager

Heinonen, Jouko 1997. Päijät-Häme I.
Jurva, Aura 1942. Kosken pitäjän vaiheita.
Suomenmaa 4 1971.
Suur-Hollolan kirja 1963.

Kärkölässä harjut eivät hallitse maisemakuvaa, kuten Hollolassa, vaikka I Salpausselän reunamuodostuma kulkee pitäjän halki. Harjut, moreeni- ja kalliomäet sekä pehmeästi kumpuilevat tasaiset alueet muodostavat sopusuhtaisen kokonaisuuden. Asutus on usein ohjautunut maastosta nouseville mäille. Selkeästi tämä on havaittavissa kunnan eteläosissa, kuten Lappilassa (Öljymäki, Koulumäki ja Kylämäki), Uudessakylässä ja Hongistossa.

Tennilän hallintopitäjään kuulunut ja siitä pääosan muodostanut Kärkölä mainitaan historiallisissa lähteissä ensimmäisen kerran vuonna 1400. Tennilästä ensimmäinen maininta on vuodelta 1390. 1570-luvun alussa nykyisen Kärkölän alueella oli kymmenen kylää taloineen: Sattiala (14 taloa), Maavehmaa 12, Kärkölä 7, Uusikylä 7, Marttila 6, Hevonoja 1, Karvala 3, Hähkäniemi 3, Suivala 1 ja Hongisto 1.

Kärkölästä tuli itsenäinen seurakunta 1867. 1540-luvulta lähtien se oli muodostanut Hollolaan kuuluvan kappelin. Omaksi kappeliksi Kärkölä muodostettiin 1711. Kirkonkylässä sijaitseva kirkko on 1880-luvun lopusta. Sen lähettyvillä on myös kirkonkylän kansakoulu, jonka rakennus on 1900 -luvun alusta. Kirkonkylän raitin varrella on säilynyt myös kaupan rakennuksia 1950-luvulta sekä 1938 rakennettu funktionalistisvaikutteinen kahvilarakennus (Tähkä).

Kärkölässä on ollut useita kruununtiloja, jotka määrättiin sotilasvirkataloiksi 1600-luvulla. Näistä on säilynyt mm. Skyttälän entinen sotilasvirkatalo. Kartanoita Kärkölässä on ollut yksi, Collinin suvulle vuoteen 1953 kuulunut Huovila. Suivalan vanha säteriratsutila oli aatelis- ja säätyläissukujen omistuksessa 1700-luvulla. Hongiston kylässä sijaitseva Vilppulan talo on ollut Melartin -suvun omistuksessa yli 200 vuotta.

Asutus on keskittynyt Kärkölän keskivaiheilla kulkevan Riihimäki-Lahti rautatien varteen. Nälkävuosina 1865-1867 rakennetun rautatien rakennustöissä kuolleiden rakentajien kalmisto on Järvelän kylän eteläpuolella.

Pitäjän suurimmat peltoalueet ovat keskittyneet kunnan keskiosaan. Erityisesti Sattialan ja Maavehmaan laajat ja yhtenäiset peltoaukeat ovat maisemallisesti näyttäviä. Kunnan kolme taajamaa: Kirkonkylä, Järvelä ja Lappila ovat myös sijoittuneet kunnan keskiosaan. Järvelä on myös kunnan hallinnollinen keskus, jonka vanhan maantien varrelle syntynyt raittimainen miljöö on säilyttänyt hyvin pääosin 1950-luvulle palautuvan asunsa. Raitin varrella on kaupan ja liike-elämän rakennuksia ja sen eteläosassa ajallisesti kerroksellinen kolmen koulun keskittymä.

Sotien jälkeen Kärkölään asutettiin n. 1500 rintamamiestä perheineen ja Karjalan siirtolaista. Järvelään tuli toistasataa uutta asuntotonttia ja asutustilaa. Järvelän hallintokeskuksen länsipuolella on 1950-luvulla rakentunut omakotitaloalue, ja sen itäpuolella 1940-luvulla rakennettu yhtenäinen Sahankylän asuinalue. Myös Lappilan asutustaajama kasvoi rintamamiesten ja siirtolaisten myötä. Kärkölään pystytettin Ruotsista saatuja lahjataloja seitsemän kappaletta.

Kärkölän teollisuus on ollut puunjalostukseen keskittynyttä pienteollisuutta, kuten huonekalu- ja puusepäntehtaita. Teollisuus on myös verraten nuorta. Pääasiassa se voimistui 1930-luvulla. Tehtaat olivat keskittyneet pääasiassa Järvelään ja Lappilaan. Monet niistä ovat jo lopettaneet toimintansa. Lappilassa toimii suurehko 1928 perustettu tiilitehdas. Lappilaan 1931 perustettu Koskisen saha on siirretty Järvikylään ja se on kunnan suurimpia työllistäjiä. Tehtaiden rakennuskanta on uusiutunut.

Henrik Wager

Heinonen, Jouko 1997. Päijät-Hämeen historia I.
Suomenmaa 4. 1971.
Suur-Hollolan kirja. Suur-Hollolan kotiseutuliitto 1963.

1.
Lahden luonnonmaisemaa hallitsee toisaalta Vesijärvi, jonka kaakkoispuolelle kaupunki sijoittuu sekä kaupungin halki itä-länsisuunnassa kulkeva Ensimmäinen Salpausselkä. Lahden sijainti Etelä-Suomen keskellä, Järvi-Suomen ja etelärannikon välillä on ollut kaupungin kehityksen kannalta merkittävä.

Turusta Viipuriin johtanut tärkeä keskiaikainen kauppareitti, Ylisen Viipurintie kulki Salpausselän halki ilmeisesti jo 1000-luvulla. Lahden edullinen sijainti houkutti teollisuutta 1860-luvulta lähtien. Rautatie ja hyvät vesistökulkureitit mahdollistivat teollisuudelle otollisen toiminnan. Valmistuttuaan rata tarjosi suorat yhteydet sekä Helsinkiin että Pietariin. Erityisesti puunjalostusteollisuus etsiytyi Lahteen. Vanhimpana muistumana tästä ovat radan varrella sijaitsevat Tornator Oy:n rullatehtaan rakennukset Hennalassa sekä Lahden teollisuuden nuorempaan vaiheeseen lukeutuvat Asko ja Upo Oy:n tehtaat. Askon massiivinen punatiiliarkkitehtuuri on jälleenrakennusajalta, jolloin tehtaita laajennettiin voimakkaasti.

Teollisuuden mukanaan tuoma vauraus näkyi sittemmin kaavoituksen ja rakentamisen kautta tapahtuneessa kaupunkikuvan muotoutumisessa, jota 1910-luvulla luonnehdittiin suurkaupunkimaiseksi toreineen, puistoineen ja useine kivitataloineen.

Asutusta Lahden ympäristössä on ollut pitkään. Renkomäessä sijaitsevaa Ristolaa pidetään todennäköisesti Suomen vanhimpana asuinpaikkana. Ensimmäisen kerran Lahti mainitaan historiallisissa lähteissä 1445, mutta kyläasutus lienee muotoutunut jo 1300-luvulla. Vuoden 1539 maakirjan mukaan Lahdessa oli 23 taloa.

Lahteen keskiajalla muotoutunut kyläasutus sijaitsi Salpausselän pohjoispuolella, nykyisen keskustan paikkeilla. Se tuhoutui tulipalossa 1877, minkä jälkeen lääninarkkitehti Alfred Caween laati alueelle vuonna 1878 perustettua Lahden kauppalaa varten ruutuasemakaavan (1878). Kaava on säilynyt rakenteeltaan, kuten puistoalueiltaan ja katuverkostoltaan suhteellisen hyvin. Kaavaan perustuva Mariankadun akseli toriaukioineen on kaupunkitilallisesti merkittävä ja Suomessa ainutlaatuinen.

Lahden kaupunkirakenne ja rakennuskulttuuri ovat monikerroksisia, mihin on vaikuttanut kaupungin eri osien 1900-luvun alkuvuosikymmeninä tapahtunut kaavoitus ja rakentaminen. Lahden tullessa 1905 kaupungiksi, myös kaupungeilta vaaditut rakennusjärjestykset ovat ohjanneet rakentamista.

Caweenin asemakaava loi perusteet kaupungin myöhemmälle asemakaavoitukselle ja kaupunkirakenteen muotoutumiselle. Jälkimmäiseen vaikutti merkittävästi vuonna 1900 valmistunut Vesijärvi-Loviisa –rataosuus. Radan vaikutus näkyy arkkitehti Selim A Lindqvistin ja insinööri W. O. Lillen vuonna 1901 laatimassa asemakaavassa. Kaupungin eri toiminnot, kuten teollisuus ja eriarvoiset asuintontit sijoitettiin suhteessa rataan. Lindqvistin ja Lillen kaavalaajennus muodostui perusteeksi Lahden itäisten ja pohjoisten osien myöhemmälle kaavoitukselle.

Useampikerroksisten kivirakennusten rakentaminen lisääntyi kaupungissa voimakkaasti saavuttaessa 1910-luvulle. Rakentaminen käsitti 1910-luvulla mm. Mariankadun akselin päätteenä olevan arkkitehti Eliel Saarisen suunnitteleman kaupungintalon (1912) sekä arkkitehti Vilho Penttilän suunnitelmien mukaan 1913 valmistuneen KOP:n palatsimaisen pankkirakennuksen torin itälaidassa. Mariankadun akselin toisessa päässä ollut Keski-Lahden puukirkko (1890) purettiin 1977. Sen paikalla oleva arkkitehti Elissa Aallon ja arkkitehti Alvar Aallon suunnittelema Ristinkirkko (1949/1978) muodostaa akselille komean sakraalin pääteaiheen, kaupungintalon muodostaessa toisen, maallista valtaa korostavan.

Muita 1900-luvn alun merkittäviä julkisia rakennuksia ovat mm. Valter Jungin ja Emil Fabritiuksen suunnittelema sähkölaitos (1907) Vesijärvenkadulla ja kaupungininsinööri Kaarlo Tavastin suunnittelema Launeen pumppaamo (1909). Asuin- ja liikerakentamisesta 1910- ja 1920-luvulla antaa edustavan kuvan kaupungintalon puistossa Harjukadun varrella oleva Mariankadun Rautatienkadun välinen katunäkymä.

Henrik Wager

2.
1920-luvulla Lahdessa oli rakentamisen suhteen korkeasuhdanne, jolloin myös kaavoitettiin uusia alueita ja täydennettiin vanhoja. Lahden kaavoitukseen Caweenin sekä Lindqvistin ja Lillen jälkeen osallistui mm. arkkitehti Carolus Lindberg, joka laati kaupungin uuden asemakaavan vuonna 1921 (vahvistettiin 1924). Se rakentui monimutkaisiin katujen ja aukioiden yhdistelmiin. Vuonna 1935 Lindberg voitti Lahteen 1930-luvun alussa liitettyjen alueiden kaavoituskilpailun.

Merkittäviin kaavoittajiin Lahdessa 1920-1930-lukujen vaihteessa lukeutuu viipurilainen arkkitehti Otto-Iivari Meurman. Suurimman työn kaavoittajana Lahdessa Meurman teki laatimalla Lindbergin vuoden 1924 asemakaavan läntisten ja itäisten osien muutokset. Rakenteellisesti ja rakennuskannaltaan Meurmanin kaavaan perustuvista alueista alkuperäisimmillään on säilynyt Paavolan pientaloalue Kyminkadun, Karjalankadun ja Onnelantien varrella.

Kaupunginarkkitehti Kaarlo Könönen laati kaupungin itäisten ja läntisten osien uuden asemakaavan 1936-1937. Kaavasta muistuttavat Sopenkorven teollisuus- ja pientaloalue sekä Harjukadun länsiosan pientaloalue. Arkkitehti Carolus Lindbergin 1935 voittaman asemakaavakilpailun tuloksena syntynyt kaupungin eteläisten osien asemakaava vahvistettiin 1937. Jälleenrakennuskaudella rakentunut Launeen pientaloalue perustuuu jälkimmäiseen kaavaan.

Kaupungin ensimmäisen yleisasemakaavan laati Viipurista Lahteen siirtynyt asemakaava-arkkitehti Olavi Laisaari vuonna 1946. Vuonna 1947 vahvistetussa kaavassa kulminoituivat funktionalistiset kaupunki-ideat. Kaava ennusti mm. autoistumisen voimakasta kasvua ja keskustan muuttumista liikealueeksi ja asuinalueiden siirtymistä "tytärkaupunkeihin". Kaavoitusideoiden vaikutus näkyy mm. Lahden liikekeskustassa Aleksanterinkadun varrella ja lähiöiden muotoutumisessa.

Asuintalojen lisäksi rakentamisen korkeasuhdanteen aikana 1920-luvulla kaupungissa pystytettiin vuonna 1927 Lahden kaupunkikuvaan oleellisesti kuuluvat 150 metriä korkeat radiomastot samana vuonna perustettua Yleisradion suurradioasemaa varten.

Lahti on ollut koko historiansa ajan nopeasti kehittyvä kaupunki. Rakennettuun ympäristöön vaikutti sekä välirauhan aikana tapahtunut rakentaminen että määrällisesti voimakas jälleenrakennuskauden aikainen rakennustoiminta. Siirtoväen lisäksi Lahteen siirtyi luovutetuilta alueilta tuotantolaitoksia, kouluja ja muita laitoksia. Sodan jälkeen Lahden väkiluku oli kasvanut noin neljänneksellä ja asuntojen tuottaminen oli kiireellisin tehtävä.

Keskeisiksi pientaloalueiksi asunnontarvetta tyydyttämään muodostuivat mm. Pyhättömän, Sopenkorven, Launeen ja Kerinkallion sekä Tapanilan ja Västeråsin pientaloalueet. Rakentamista tukivat useat teollisuuslaitokset ja liikkeet kaupungin huolehtiessa kaavoituksesta. Tapanilaan ja Västeråsiin pystytettiin 1940-1942 ruotsalaisia ja Ruotsin tukemana Suomessa suunniteltuja pientaloja. Ensin mainitun alueen asemakaavan laati kaupungingeodeetti Lauri Kautto ja jälkimmäisen kaupunginarkkitehti Kaarlo Könönen.

1940-luvun lopun ja 1950-luvun lopun aika oli sodanjälkeisen Lahden aktiivisinta rakentamisen kautta. 1950-luvulla uusia alueita ei kaavoitettu, vaan vanhoja alueita täydennyskaavoitettiin. Vaikka 1950-luvulla rakennettiin määrällisesti paljon tuotettiin ajanjaksona myös korkeatasoista arkkitehtuuria. Jälleenrakennuskauden kaupunkirakentamisen vaihe ilmenee Lahdessa voimakkaana ja leimaa-antavana.

Suuripiin kohteisiin lukeutui Fellmanin pellon länsilaidalla sijaitseva Viipurista Lahteen siirtyneen ammattikoulun rakentaminen 1953-1956. Laajan korttelin käsittäneelle alueelle sijoitettiin ammattikoulun, kauppaopiston, kotiteollisuusopiston, teknillisen koulun ja puuseppäkoulun rakennukset. Lisäksi rakennettiin koulujen yhteiset tilat, joihin sijoitettiin juhlasali, uimahalli, voimistelusali ja kirjasto. Koulukompleksin suunnittelijoina toimivat arkkitehdit Olli ja Eija Saijonmaa.

Henrik Wager

3.
Jälleenrakennuskauden kerrostaloasuinalueista muistuttavat mm. arkkitehtien Mauri Karkulahden ja Eino Tuompon suunnittelemat ns. Hakatornit (1951-1956) Fellmanin pellolla koulukompleksin eteläpuolella. Jälleenrakennuskauden kerrostalorakentaminen näkyy myös voimakkaasti Fellmannin pellon eteläosassa, Paasikivenaukiolla, jossa on 1940- ja 1950 –luvulla rakennettujen arkkitehtonisesti korkeatasoisten asuin- ja liiketalojen muodostama kokonaisuus. Fellmannin pellon kokonaisuuteen Paasikivenaukiolla liittyy myös Heikki ja Kaija Sirénin suunnittelema vuonna 1952 valmistunut konserttitalo.

Olavi Laisaaren yleiskaavassa painotettiin myös puistoja vapaa-ajan alueita. Tästä ovat muistumana 1950-luvulla perustetut Fellmaninpuisto ja Pikku-vesijärven puisto. Puistoihin hankittiin myös lukuisia veistoksia.

Myös kansakouluja rakennettiin jälleenrakennuskaudella useita, kuten apulaiskaupunginarkkitehti Irma Kolsin 1947 suunnittelema Kivimaan koulu (valm. 1948) sekä hänen vuonna 1949 suunnittelema Kärpäsen koulu (valm. 1950). Koulut edustivat ajan moderneinta koulusuunnittelua. Sotien jälkeen valmistuneista kouluista Kivimaan koulu oli ensimmäinen. Kolsi piirsi myös Vesijärvenkadulla sijaitsevan kunnan virastotalon 1947 (valm.1949). Talon ullakolle rakennettiin taidehalli, jonne sijoitettiin Viipurin taidemuseon Lahteen saatu kokoelmaosa.

Parantuneet liikenneyhteydet ja keskustan korkeat tonttihinnat ohjasivat asutusta 1960-luvun alusta lähtien kaupungin laitamille ja keskustan alue muuttui enenevässä määrin toimistoalueeksi. Ajanjakson merkittävimpiin kaavoitus- ja rakentamishankkeisiin lukeutuu ns. Ruolan asuinalueen suunnitelma ja toteutus, joka perustui arkkitehti Olli Vahteran suunnitelmaan. Toinen 1960-luvun alun merkittävä lähiöhanke oli Mukkulan asuinalueen rakentaminen, josta vastasi arkkitehti Seppo Kasanen. Hieman myöhemmin rakentunut Liipolan asuinalue jatkoi aluerakentamisen perinnettä Lahdessa.

Lahdelle onkin ominaista eri kaavoitusihanteiden päällekkäisyys. Huolimatta Lahden rakennuskulttuurin nuoruudesta on kaupunkikuvassa yhä selkeästi havaittavissa eri vuosikymmenien arkkitehtuuri- ja suunnitteluihanteet.

Henrik Wager

Anttila, Olavi 1980. Kunnallishallinto- ja politiikka. Teoksessa: Lahden historia (toim. Heinonen, Jouko).
Halila, Aimo 1958. Lahden historia.
Heinonen, Jouko 1997. Päijät-Hämeen historia I.
Niskanen, Riitta 2005. Lahden jälleenrakennuskausi (moniste).
Niskanen, Riitta 2004. Nuoren kaupungin imago - Satavuotias Lahti etsii itseään. Taiteentutkija 3/2004.
Niskanen, Riitta 2001. Selvitys Lahden kulttuurihistoriallisesti arvokkaista kohteista. Lahden kaupunginmuseo.
Pihkala, Erkki 1980. Lahden talouselämä. Teoksessa: Lahden historia (toim. Heinonen, Jouko).
Sauramo, Matti 1958. Lahden seudun geologia. Teoksessa: Lahden historia.
Suomenmaa 4. 1971.
Tuomi, Timo 1992. Lahden kaupunkikuvan ja arkkitehtuurin kehityspiirteitä. Teoksessa: Lahden historia 2.

Nastolan luonnonmaisemassa näkyvä elementti on pitäjän eteläosassa kulkeva Ensimmäinen salpausselkä. Se madaltuu ja jakautuu Villähteen taajaman aseman kohdalla kahdeksi pienehköksi, asutuksen peittämäksi rinnakkaisselänteeksi, kohotakseen jälleen (143-145 mpy) kirkonkylän kohdalla laajaksi tasalaeksi. Kirkonkylältä avautuu näyttävä maisema pohjoiseen Iso-Kukkasen järvelle.

Nastola on ollut asuttu esihistoriallisella ajalla. Kivikautisia löytöpaikkoja on 20, joista viisi on asuinpaikkoja (1979). Rautakautisia löytöjä on tehty Ruuhijärven kylästä Harakkamäeltä. Nastolasta on löydetty myös pronssikautinen asuinpaikka. Päijät-Häme kehittyi omaksi kulttuurialueeksi viikinkiajalle tultaessa. Tuolloin rakennettiin koko Etelä-Hämettä kiertävä linnavuorijärjestelmä, joka kiertää Lammin, Hollolan ja Nastolan kautta päättyen Iitin Hiidenvuoreen. Nastolassa, Salajärven itärannalla, Kalkkolan kylässä sijaitsevalla Linnakalliolla on kehävallin 15-18 pituiset jäännökset. Kalkkolan linnavuori on Iitin Hiidenvuoren ohella itäisin Hämeen linnavuorista.

Nastolan mainitaan olleen 1478 osa Uudenkylän laajaa hallintopitäjää. Hollolan kappelin Nastola on mainittu 1555. Kappelista muodostettiin itsenäinen seurakunta 1860 (haki 1802). Vanha 1660 rakennettu kirkko sijaitsi sankarihautausmaan paikkeilla. Se paloi ja korvattiin nykyisellä, rakennusmestari Matias Åkergrenin suunnittelemalla kirkolla 1802-1804. Kirkon ulkoasua muutettiin 1891 arkkitehti A. Cavénin suunnitelmien mukaan. Nykyasu perustuu arkkitehti Juhani Viisteen 1934 laatimiin peruskorjaussuunnitelmiin.

Vuoden 1571 maakirjan mukaan pitäjässä oli taloja kylittäin: Ahtiala 18, Immilä 13, Villähde 12, Ruuhijärvi 9, Uusikylä 9, Pyhäntaka 8, Nastola 7 ja Vanaja 5.

Nastolassa on ollut lukuisia kartanoita, joista osassa harjoitetaan yhä maataloutta ja osa on asuinkäytössä. Tunnetuimpia kartanoita ovat olleet Arrajoki, Ersta, Koiskala (nyk. Lahden puolella), Seesta Tapiola, Toivonoja ja Uusikylä (Toivonojan entinen sivutila).

Hyvät liikenneyhteydet omaava, Lahden itäpuolella sijaitseva Nastola on houkutellut runsaasti teollisuutta etenkin 1960-luvulta lähtien. Kunnan suurimpiin työnantajiin kuulunut Upo Osakeyhtiön muovitehtaan 1960-luvun puolivälissä rakennuttama teollisuusalue on kokoluokassaan vaikuttava. Horisontaalisten, matalien teollisuusrakennusten- ja hallien pinta-ala n. 30 ha tontilla oli n. 4 500 ha. Nastolaan rakennettiin 1960-luvulla enemmän tehdasrakennuspinta-alaa kuin yhdellekään toiselle paikkakunnalle Suomeen.

Nastolan väkiluku kolminkertaistui 1956-1986, mikä lisäsi asuntojen tarvettai. Upo Osakeyhtiö rakennutti työntekijöilleen suuren Niinitien asuntoalueen Salpauselän harjuselänteelle 1960-1970-lukujen taitteessa 16 kerrostaloa (n. 500 asuntoa). Metsäkaupunkimainen lähiö käsittää tasakattoisia ja kolmikerroksisia, väljästi sijoitettuja kerrostaloja. Asuntoalueen kaavan laati asemakaavoituksen professori Olli Kivinen.

Sotien jälkeen Nastolaan asutettiin n. 2000 siirtolaista luovutetusta Karjalasta. Talvisodan jälkeen Pensuon ja Hokkaran alueelle ryhdyttiin raivaamaan asutustiloja, Sysmän Ravioskorven tapaan. Ruotsista saatuja lahjataloja pystytettiin Nastolaan kuusitoista kappaletta.

Henrik Wager

Heinonen, Jouko 1997. Päijät-Hämeen historia I.
Mäkelä, Anneli 1979, 1982, 1991. Nastolan historia I-III
Sarvas, Anja 1979. Nastolan esihistoria.Teoksessa: Nastolan historia I.
Suomenmaa 5. 1973.
Suur-Hollolan kirja. Suur-Hollolan kotiseutuliitto 1963.

Orimattila on pinnanmuodoltaan laajaa Salpausselästä etelään viettävää savitasankoa, jossa on jokien ja purojen muodostamia laaksoja. Syvimmät ja maisemallisesti näkyvimmät laaksot ovat muotoutuneet pitäjän halki virtaavien Porvoonjoen ja Palojoen uomien tuntumaan. Porvoonjoki muodostaa alkuosassaan kaksi päähaaraa, Luhdanjoen haaran ja pienempien jokien (mm. Palojoen haaran). Haarat yhdistyvät Tönnönkosken yläpuolella.

Myös Orimattilassa sijaitsevat on kuusi kartanoa ovat sijoittuneet pääosin Porvoonjoen varteen tai sen lähettyville. Varsinaisia 1600-luvun läänityskaudella ns. uudelle rälssimaalle syntyneitä kartanoita Orimattilassa on kaksi; Ruha ja Mallusniemi. Toistensa lähettyvillä sijaitsevat Ruhan ja Mallusniemen (v. 1922 saakka Terriniemi) ja Terriniemen (v. 1922 saakka Hakoinen) kartanot ovat sijoittuneet Porvoonjoen ja Mallusjärven ympäristöön. Viimeksi mainittu siirrettiin Hakoisten tilan paikalle 1773. Ylöstalon (Sipilä) ja Tahvolan sekä Sommarnäsin kartanot sijoittuvat Tönnön ja Niemen kyliin niin ikään Porvoonjoen varteen.

Joissa olevat kosket on valjastettu jo varhain ihmisen käyttöön. Koskiin sijoitettiin myllyjä ja sahoja, joista Tönnön kosken 1800-luvulta ja 1900-luvun alusta olevat myllyt patolaitteineen ovat säilyneet keskeisenä muistumana. Veronalaisia myllyjä Orimattilassa oli 1586 verotietojen mukaan 19. Koskiin rakennettiin 1910-luvulta lähtien sähkölaitoksia, joista muistuttaa Vääräkosken sähkölaitos.

Orimattilasta on tavattu lukuisia esihistoriallisia muinaisjäännöksiä. Ne ajoittuvat lähes poikkeuksetta kivikaudelle. Kivikautinen asutus on ollut melko tiheää. Suurin osa kohteista sijaitsee Porvoonjoen tai siihen laskevien sivujokien varsilla. Rautakautisia esinelöytöjä Orimattilasta on tehty ainoastaan kaksi kappaletta.

Orimattilan nimi mainitaan ensimmäisen kerran 1561. Pitäjän kirkonkylä sijoittuu Viljamaan kylään (ensi maininta 1539). Useat pitäjän kylistä ovat muotoutuneet keskiajalla. Vanhimmat kylät ovat Mallusjoki ja Karkkula. Malluksen rajat määritettiin 1477 ja 1486. Vuoden 1539 maakirjassa ja 1500-luvun puolivälissä mainitaan seuraavat kylät ja taloineen: Heinämää 1546 yksi talo, Karkkula viisi taloa, Keituri 2-3 taloa, Kuivanto 18 taloa, Montari 1550-l, Rekola 1553 kaksi taloa, Leitsamaa 1530-1540 vaihde 3-4 taloa, Luhtikylä viisi taloa, Mallusjoki 10 taloa, Niemenkylä kolme taloa, Niinikoski yksi talo, Pakaa kaksi taloa (1598 7 taloa), Ruha 1571, Sammalisto 1571 yksi talo, Suonsulku ?, Pennala (Suonsulku) 1623, Terriniemi 1571 yksi talo, Tuorakkala 1571 yksi talo, Tönnö yksi talo, Vehkala yksi talo.

Osa kylistä muotoutui sittemmin omiksi keskuksikseen. Suurimpiin lukeutuvaan Kuivannon kylään rakennettiin koulun ja seuratalon lisäksi oma kirkko 1931. Kylän raitin varrella on lisäksi säilynyt uesita pääosin jälleenrakennuskauden liikerakennuksia ja 1910-1920 -luvulta (?) oleva meijeri. Pitsinnypläyksestä 1700-luvulta asti tunnetussa Heinämaan kylässä on jäljellä vanhaa käsityöläisasutusta.

Hollolan kirkkopitäjään kuuluneesta Orimattilasta muodostettiin itsenäinen kappeliseurakunta 1639. Nykyinen, järjestyksessään neljäs kirkko valmistui 1867.

Orimattilaan sijoittuneesta vanhemmasta teollisuudesta muistuttaa kirkonkylässä sijaitseva entinen villatehdas. Värjäri Karl Herman Attilan 1882 perustaman Orimattilan vanhimman teollisuusyrityksen tiiliset rakennukset ovat pääosin 1930-luvulta. Tehtailija Attilan asuintalo (1895) sijaitsee tehtaan lähettyvillä. Muut varhaisempien teollisuusyritysten, mm. Pakaan 1901 perustetun tiilitehtaan rakennukset ovat hävinneet.

Henrik Wager

Hardén, Atte 1923. Orimattilan pitäjä (maantieteellinen katsaus A. A. Parvela).
Penttilä, Antero; Narva, Aila; Hämäläinen, Erkki 1987. Orimattilan historia I
Porvoonjoen yläjuoksun esihistoriallisia ja kulttuurihistoriallisia kohteita Lahden, Hollolan ja Orimattilan alueella. 2002. Lahden kaupunginmuseo. Porvoonjoen asutustutkimus -hanke.
Syrjö, Veli-Matti 1976. Orimattilan historia II.

Päijänteen lounaispuolelle sijoittuvan Padasjoen vaihtelevaa luonnonmaisemaa hallitsevat lukuisat järvet. Myös asutus on keskittynyt järvien ja jokien tuntumaan. Asutus ja niiden ympärille syntyneet viljelyalueet sekä Padasjoelle ominainen melko runsas teollisuus ovat keskittyneet kylien ympärille. Kylien välillä on laajoja, asumattomia erämaa-alueita.

Kylistä mainittakoon esim. Kirkkolammin ja Päijänteen väliselle kannakselle sijoittuva Padasjoen kirkonkylä (Jokioinen). Kirkonkylän halki virtaavan Kirkkojoen lähistölle sijoittuvat mm. kirkko ja Saksalan kartano. Jokioinen esiintyy Suomen asutusta kuvaavassa vuoden 1560 kartassa, mutta asutusta Jokioisissa on ollut 1400-luvulta lähtien. Padasjoen nykyisen kirkon paikalla on ollut kivinen sakasti jo 1400-luvun puolivälissä.

Muista kylistä esim. Auttoisen kylä on neljän järven ympäröimä ja Vesijaon kylä sijaitsee Vesijakaan järven eteläpuolella. Vesijakaa liittää Kymijoen ja Kokemäenjoen vesistöt yhteen kahden joen välityksellä. Vesijaon kylä on Auttoisten tapaan Padasjoen vanhimpia kyliä. Molemmat mainitaan ensimmäisen kerran 1464.

Padaskosken kylistä useat ovat keskiaikaisperäisiä ja niistä on mainintoja 1400-luvun puolivälistä. Mainittakoon esim, että vuoden 1539 maakirjan mukaan Maakeskessä oli 10 taloa ja 1560 13. Nyystelässä taloja oli 1500-luvulla 12 (+5), Jokioisissa 11, Inkilässä 3, Virmailassa 3, Kellosalmessa 1, Osoilassa 9, Kaukelassa 1,Toritussa 2, Vesijaossa 13, Auttoisissa 14, Syrjäntaustassa 2 ja Kaukelassa (Kaukola) 3.

Padasjoen kartanoista Verho, Ansio ja Saksala on perustettu 1600-luvulla. Mainintoja niitä edeltäneistä taloista on jo 1500-luvulta.

Padasjokea on asutettu varhain, mihin viittavat kampakeraamisen ajan (n. 4200 – 2000 eKr) asuinpaikat (useitako?). Myös esihistoriallisen ajan esinelöytöjä on tehty runsaasti. Rautakautinen asutus Padasjoella alkoi tiettävästi 700-luvulla. Pitäjästä on tehty useita rautakautisia esinelöytöjä. Esihistoriallisia asuinpaikkoja ja kalmistoja on löydetty mm. Saksalan kartanon mailta.

Viikinkiajalla syntyneeseen, Etelä-Hämettä kiertävään linnavuori-järjestelmään liittyviä linnavuoria Padasjoella ovat Linnasaari (rakenteita jäljellä?), Varpusenlinna ja Maakeskessä Linnamäki (onko muinaislinna?, kk:ssa linnan mäki).

Padasjoen kulttuurimaisemaa hallitsevat toisaalta agraarit kylät, joista etenkin Auttoinen on säilyttänyt tiiviin ryhmäkylämäisen luonteensa ja toisaalta ajallisesti ja toiminnallisesti kerroksellinen kirkonkylä sekä useat teollisuuden rakennukset, joiden laajin ja toiminnallisesti monipuolisin yhtenäinen keskittymä on Arrakoskella.

Palsan, Arrakosken ja Kasiniemen halki kulkevat virrat on valjastettu varhain myllyjen ja sahojen käyttöön. Kaukelan länsipuolella oleva Kaukelankoski valjastettiin Arrakosken ohella kunnan sähkötuotuotantoon 1910-luvun lopussa.

Myllyjä Padasjoella on ollut keskiajalta lähtien. Vanhin maininta Päijät-Hämeen sahoista on Nyystölän kylän kotitarvesahasta vuodelta 1696 (1771?). Suurimpiin ja yhä kulttuurimaisemassa näkyviin sahoihin lukeutuvat Mainiemen höyrysaha (per. 1880) ja Auttoisen Aarnonkulman Arnon saha (per 1853).

Padasjoella on ollut monipuolista teollisuutta 1800-luvun puolivälistä lähtien. Erityisen runsasta teollinen toiminta on ollut Arrakoskella, jossa teollinen toiminta alkoi 1850-luvun alussa. Arrakoskella on sijainnut mm. Vierun rautaruukki, jonka rakennukset tosin ovat hävinneet. Arrakosken säilyneet Holmin tehtaan, myllyn, meijerin ja sähkölaitoksen rakennukset 1900-luvun ensi vuosikymmenniltä ovat yhä kiinteä ja ominainen osa Arrakosken kulttuurimaisemaa.

Henrik Wager

Heinonen, Jouko 1997. Päijät-Häme I.
Pulkkila, Uuno [1946] 1984. Padasjoen Historia I-II.

Ensimmäinen kirjallinen maininta Sysmän seudusta on paavin annekirjeessä Hartolan kirkossa käyviä varten vuodelta 1398. Kirkkopitäjänä Sysmä mainitaan ensimmäisen kerran 1442. Alkujaan Sysmä oli suurpitäjä, johon kuuluivat lähes kaikki Itä-Hämeen nykyiset kunnat. Ensimmäiset historialliset maininnat Sysmän kylistä ovat 1400-luvun alusta, esim: Nuoramoinen 1405, Otamo 1430, liikola 1443, Rapala 1459, Sysmän keskuskyläksi luettu Suurikylä 1462, Virtaa 1470, Karilanmaa 1474.

Sysmän vesistöjen rikkoman maa-alan pirstaleisuus on vaikuttanut asutuksen sijoittumiseen. Tiheintä asutus on Majutvettä ympäröivillä savikkoalueilla. Myös kirkonkylä sijaitsee Majutveden pohjoisrannalla.

Asutus Sysmässä on kulkenut pohjoiseen ja koilliseen, kuten asutus yleensäkin Päijät-Hämeessä. Asutuksen emäseutuja Sysmässä 1400- ja 1500-luvuilla ovat olleet Majutveden, Nuoramoisjärven ja Joutsjärven ympäristöt. Kaskeamista tehtiin pitkienkin matkojen päähän. Vähitellen kaskimaiden ympärille alkoi muodostua pysyvää asutusta. Kaskeamisen johdosta metsät loppuivat talojen ja kylien ympäriltä ja kaskeaminen taukosi niiden lähistöllä jättäen tilaa peltoviljelykselle.

Sysmä on vanha kartanopitäjä, jonka lukuisat kartanot ovat vaikuttaneet sen kulttuuriympäristön muotoutumiseen. Nuoramoisjärven itäpuolella sijaitsevat Uuden-Olkkolan, Vanhan-Olkkolan ja Nordenlundin kartanot. Virtaan kartano ja Vanha-Kartano ovat sijoittuneet Tainionvirran varrelle Nuoramoisjärven länsipuolelle. Kartanoiden vaikutus sekä rakennustensa että maanviljelyksen muokkaaman peltoviljelyn kautta on selkeästi havaittavissa Nuoramoisjärven ympäristössä. Kirkonkylän lähettyville ovat sijoittuneet Rantalan ja Suurikylän sekä Hovilan kartanot.

Varhainen teollinen toiminta Sysmässä keskittyi myös kartanoiden ympärille. Virtaan kartanon omistaja Magnus Tandefelt perusti mailleen viinatehtaan 1878, jonka toiminta lakkasi 1890-luvun alussa. Tandefelt omisti myös kaksi pientä telakkaa sekä Virtaan sahan 1880-luvulla. Virtaan kartanon alueella oli myös myllyjä sekä niiden alapuolella paja. Tandefelt perusti myös kunnan ensimmäisen, 1913 valmistuneen voimalaitoksen.

Myös Sysmässä melko laajaksi muodostunut meijeritoiminta sai alkunsa kartanomeijereistä 1850-1870 –luvuilla. Esim. Nordenlundin ja Hovilan kartanoissa oli oma meijeri. Sysmän kirkonkylässä 1906 aloittanut suurmeijeri oli Suomen suurin voimeijeri. Joutsjärven 1895 perustettua meijeriä pidetään Suomen ensimmäisenä osuusmeijerinä. Se siirrettiin Valittulan kylään 1907.

Suopellossa toimi 1800-1900 –lukujen vaihteessa uiva sahalaitos ja Otamon kylään (Fabriikin mäelle) perustettiin Suomen kolmas lankarullatehdas 1874. Tehdas teki konkurssin 1878 ja rakennukset paloivat 1879. Suopellon (Päijätsalon) kulttuurimaisemaa on muokannut erityisesti 1800-luvun lopussa rakentunut huvilayhdyskunta.

Sotien jälkeen Sysmään sijoitettiin n. 1200 siirtolaista.Selkeästi erottuvana ja alkuperäisellään säilyneenä muistumana jälleenrakennuskauden asuttamisesta on säilynyt Ravioskorven laaja asutustila-alue. Ravioskorpeen muodostettiin maanhankintalain nojalla Suomen suurimpiin kuuluva asutustila-alue. Sinne muodostettiin 36 asutustilaa, joiden asukkaista noin puolet oli siirtoväkeä ja puolet rintamamiehiä. Tilojen maat lohkaistiin pääosin Nordenlundin kartanon maista. Alueella oli myös (yhä toimiva) koulu ja kauppa.

Henrik Wager

Heinonen, Jouko 1997. Päijät-Häme I.
Juvelius, Einar 1925. Sysmän pitäjän historia. Ensimmäinen osa.
Juvelius, Einar 1927. Sysmän pitäjän historia. Toinen osa.
Kulha, Keijo 1966. Sysmän pitäjän historia. III.
Suomenmaa 7. Sysmä. 1978.