45 vuotta sitten

admin - 06.04.2018

Kun tulin Päijät-Hämeen liiton palvelukseen vuonna 1972 sain lyijykynän, kumin ja viivoittimen sekä vanhan matkakirjoituskoneen.  Ei puhettakaan sähkökirjoituskoneesta saatikka tietokoneista, kännyköistä tai taskulaskimista. Mutta hei, silloinkin pärjättiin.

Kun konekirjoittaja sai sähkökirjoituskoneen, oli se melkoisen ihmetyksen aihe, hieno ja nopea. Siihen aikaan kaikki kirjoitettiin ensin käsin ruutupaperille erittäin tarkkaan harkiten, sillä kun konekirjoittaja kirjoitti ne puhtaaksi, oli korjaaminen sen jälkeen vaikeaa. Ei ollut delete -nappulaa, vaan virheet maalattiin korjauslakalla ja kirjoitettiin päälle uudestaan.  Ja voit varmaan kuvitella, miten vaikeaa oli tulkita eri henkilöiden tylpällä lyijykynällä kirjoitetut tekstit. Mutta siinäkin työssä harjaantui ja pahimmilta mokilta säästyttiin.

Silloin alkuvuosina 70–90 -luvuilla syntyi paljon monisivuisia raportteja. Ne kaikki painettiin offset-painokoneella. Olin aikoinani koneen pääkäyttäjä ja tietenkin vastuullani oli myös koneen huolto. Joka perjantai kone piti pestä vanhasta painoväristä. Se oli aina iltapäivän tehtävä ja siihen kului monta tuntia. Olin varustautunut pitkään kumiesiliinaan ja -hansikkaisiin. Oli se sottaista puuhaa. Värit ja puhdistusaineet olivat syövyttäviä ja kumihanskoja suli tolkuton määrä.  Myös silloin, kun painettiin monivärijulkaisuja, piti jokainen väri painaa erikseen ja tietenkin värinvaihdon yhteydessä kone piti pestä. Oli se myös aika vaarallista, sillä telojen edessä ei ollut minkäänlaista suojaa. Ja niinhän sitten kerran kurkotin huolimattomasti koneen takaa jotain, ja koneen telat saivat puseroni etumuksesta tukevan otteen ja vetivät minua telojen väliin. En ihan mahtunut, ja pusero meni roskiin.

Joka asiassa säästettiin. Esimerkiksi laskukoneen paperirullat kerittiin uudelleen ja käytettiin myös toinen puoli. Kun kynä lyheni muutaman sentin mittaiseksi, piti kirjanpitäjältä pyytää uusi kynä tilalle. Antoiko? Ei, vaan sain kynänysääni jatkovarren eli jonkinlaisen holkin ja näin kynät tuli käytettyä ihan loppuun asti. Ja vielä ne pienen pienet pätkätkin kirjanpitäjä säilytti laatikossaan pahan päivän varalle.

Muistilappuina käytettiin monistuksessa syntyneet ylimääräiset arkit. Ne leikattiin vähintään puoliksi ja toinen puolihan oli ihan hyvää valkoista paperia. Ja monet nurinat sain siitä, kun aamukahvilla tarjosin korppuja, joita tein edellisviikon pullasta. Nurinat vähenivät, kun ennen uuniin laittoa kieritin kovat pullat ensin maidossa ja sokeri-kaneliseoksessa. Myös postimaksuissa säästettiin. Kirjeet, joiden osoite oli kävelymatkan etäisyydellä toimistosta, kannettiin perille asti. Joinain päivinä siinä tuli useampi kilometri kävelyä ja lisänä olivat painavat postit. En silloin tarvinnut iltalenkkejä erikseen.

Ensimmäiset tietokoneet, Metricit tulivat joskus 80-luvun loppupuolella. Se oli suuri apu konekirjoittajalle, enää ei tarvittu korjauslakkaa, oli delete -nappula. Monena viikonloppuna oli ohjelmointikursseja toimistolla.  Niin nollasta lähdettiin, että kun meitä opettanut henkilö pyysi kirjoittamaan miuku, nykyinen @-merkki, minäpä kirjoitin niin kun käskettiin MIUKU kirjaimilla. Oli siinä naurussa pitelemistä. Onneksi tietokoneet tulivat aika nopeasti käyttäjäystävällisemmiksi ja ohjelmointi jätettiin ammattilaisille.

Tutkimusapulaisena ollessani piirtelin millimetri- tai logaritmipaperille kehityskäyriä tai pylväitä. Se oli hauskaa puuhaa ja kun vielä sain ihan uuden laskukoneen, niin homma hoitui mukavasti. Kyseinen laskukone oli kuin pienoistietokone. Se osasi laskea taulukon rivit ja sarakkeet yhteen sekä prosenttiosuudet ja muutokset, kun vain yhden kerran syötti taulukon numerot koneelle. Hieno peli. Sekin kävi tarpeettomaksi siinä vaiheessa, kun otettiin excelit käyttöön.

Hauskoja muistoja kyllä riittäisi, mutta oliko 45 vuotta sitten kaikki paremmin kuin nyt?

Aika kultaa muistot, mutta kun on noin 10 000 työpäivää takana ja 10 jäljellä, voin sanoa, että nyt on kaikki paremmin kuin hyvin.