Juhlavuoteen hirttäytymättä historiaan

Jari Parkkonen - 02.01.2017

Julkaistu Etelä-Suomen Sanomissa 2.1.2017

Vuoden 2017 luulisi kaiken järkeilyn perusteella olevan hyvä vuosi: Suomen itsenäisyyden juhlavuosi, poliittisia paineita tyhjentävä vaalivuosi ja talouden näkymät lienevät parhaimmat kymmeneen vuoteen.  Mikäli Nämä kaikki toteutuvat ja osaltaan parantavat henkistä ilmapiiriä, niin pelkään kokonaissaldon kuitenkin jäävän valitettavan paljon pakkaselle, vaikka Lahden MM-kisat sulattavat hetkeksi pahimmatkin kyynikot. Joidenkin harmiksi. Ja vaikka keväällä esitetäänkin valkoselkätikalle uutta turkoosia vaihtoehtoa Päijät-Hämeen maakuntalinnuksi.

Juhlavuonna katseemme on kuluneessa itsenäisyyden sadassa vuodessa. Hieno matkahan se on ollutkin, jopa näin evakkosuvun jälkeläisenä. Samalla meille on syntynyt yhä suurempi kaipuu tuntemaamme turvalliseen eiliseen, eikä tuntemattomia mahdollisuuksia tarjoavaan huomiseen. Miltei päinvastoin kuin niiden ihmisten näkökulma, jotka ovat maatamme aikaisemmin eteenpäin luovineet kansainväliseksi menestystarinaksi. Nokian kasvu oli meidän kaikkien ylpeyden aiheemme ja ongelmat kansallishäpeä. Nokia kuitenkin pääsi ongelmistaan irti ja jatkaa matkaa maailman johtavaksi verkkoyhtiöksi, me jäimme vielä voivottelemaan banaanipuhelimen perään.

Kaikki täytyy tehdä niin kuin ennen tai ne tehdään väärin. Meille kyllä kelpaa nykyään Kiinassa tehdyt amerikkalaiset puhelimet, Vietnamissa valmistetut ruotsalaiset vaatteet, mutta globalisaatio uhkineen on väärin, mahdollisuuksistahan ei ole varmuutta. Ennen vain tehtiin kaikki paremmin, silloin oli kaikille töitä ja julkiset palvelutkin pelasivat, vaikka alkoholi haettiin tiskin takaa ja pitsoja ei ollut olemassakaan. Samaan aikaan kun meille on vuonna 2017 työmarkkinoille tulossa Suomen historian kansainvälisimmät nuoret, henkinen ilmapiiri puolestaan kaipailee bilateraalikauppaa ja Kekkosen tuomaa vakautta. Pian meillä työelämässä johtaviin asemiin nousevat ihmiset, jotka ovat varttuneet EU-Suomessa ja nauttineet sen hyödyistä, sekä osaltaan kääntävät tuota asennetta asteen verran länsimaisemmaksi.

Sen sijaan, että pohdittaisiin onko vanhassa tavassa toimia jotain elintapasairautta, johon tulisi puuttua, keskitytään oireiden hoitoon. Tai ei oikeastaan siihenkään, vaan oireiden mahdollisten vaikutusten minimointiin. Häntä heiluttaa koiraa, koska se lienee kaikista helpoin vaihtoehto.  Toisaalta, niinhän suomalaista julkishallintoa on tavattu yleensä uudistaa. Uskoisin siinäkin tapahtuvan nytkähdystä eteenpäin, ei synny niin kaunista maakunnan tytärtä kuin haikaillaan, mutta potra poika leveämmillä hartioilla.

Nämä ilmiöt yhdistettynä kunnallisvaaleihin, on helposti nähtävissä potentiaalisia ongelmia. Jos 90-luvulla pyrittiin poistamaan ongelma-sanan käyttö haaste-sanalla, nykyään ratkaisujen sijaan etsimme ongelmia ja parhaat mielensäpahoittelijat palkitaan lisänäkyvyydellä. Vaikka kunnallisvaaleissa yleinen kiinnostus lienee puoluejakaantumisessa, näen tärkeimmäksi kysymykseksi sen, että mikä on esim. 1970 tai 1980 jälkeen syntyneiden osuus päätöksentekijöistä? Alle kolmannes? Putoaako äänestysinto alle 40 %:n? Tämä voi viitoittaa myös seuraavaa vaalikautta, katsotaanko tulevaisuuden haasteita tuulilasin läpi vai ratkaisuja tutusta peräpeilistä. Autoon on kyllä tunkua, mutta kuljettajan paikalle ei.

Vuosi 2017 kaikessa juhlallisuudessaan on arjessa aikaisempien vuosien toistoa astetta pahempana, mutta tulee osaltaan olemaan myös itse itsellemme kaivaman, pääosin asenteellisen, kuopan pohjakosketus. Talous lähtenee ensin vetämään, pääkoppamme tulee sitten perästä. Loppuvuodesta nousu alkaa ja varsinaisena itsenäisyyspäivänä toivottavasti saamme jo pitää kisapipoistamme kiinni kun maailman kilpailukykyisin yhteiskunta ryhtyy rakentamaan tulevan sadan vuoden menestystarinaa, historiaa kunnioittaen, mutta kuitenkaan siihen hirttäytymättä.

Jari Parkkonen
maakuntajohtaja
@Jari_Parkkonen

http://www.paijat-hame.fi